Hei vaan kaikki!

Paljon on ehtinyt sattua ja tapahtua viimeisestä päivityksestäni. Ikävin uutinen koskee juuri edellisen kirjoituksen "päähenkilöä" Jaksua.

Jaksua on piinannut koko kesän sekä täit että hyvin paha ihosairaus (onko niillä yhteyttä toisiinsa? Ehkä, ehkä ei). Jaksulle ilmestyi ensin täitä, todella paljon. Niihin annettiin ensin Ex-spotia, joka ei toiminut. Kokeiltiin Frontlinea, ei toiminut. Vasta Stronghold puri. Hoidon jälkeen ihoon alkoi ilmestyä märkiviä rupia, joita hoidettiin antibiooteilla. Myös karvat alkoivat lähteä, ensin etu- sitten takajalkojen etuosista. Täit palasivat, tällä kertaa kokeiltiin jotakin uutta ulkoloislääkettä, jonka nimeä en nyt muista, mutta joka toimi. Joka kerran, heti, kun antibioottikuuri päättyi, ihotulehdus ja märkivät ruvet palasivat. Täiongelma tosin onneksi katosi. Mutta nyt karvattomat alueet laajenivat selkään, kaulaan, niskaan, reisiin ja päähän. Kaulan imusolmukkeet turposivat. Lihakset alkoivat surkastua. Vain koiran iloinen olemus säilyi aina antibioottikuurin aikana. Koira ei kestänyt viikkoakaan ilman antibiootti-kortisoni-kuuria.

Minä näin Jaksun viimeksi huhtikuussa ja nyt viime viikonloppuna olimme yhtäaikaa siellä mökillä, enkä ollut tuntea koiraa. se oli vain haamu entisestään. Sama halipallo, rakastava otus kuin ennenkin, mutta poissa oli se iloinen, virkeä, liehakoiva, komea pappa. Sen tilalla oli enää könkkäsevä, kankea, köyryselkäinen otus, joka ei tutusta hulluna viuhuvasta hännästä ja iloisesta läähätyksestä, "hähhätyksestä", huolimatta ollut enää se Jaksu, jonka minä tunsin.

Eläinlääkärit olivat ymmällään. Epäiltiin joko kasvainta tai Cushingin tautia. Anne, siskoni, päätti Yakin kuitenkin jo saapuneen tiensä päähän. Hän ei halua kiusata 10-vuotiasta berninpaimenkoiravanhustaan enää hetkeäkään. Viime viikonlopun aina tämän viikon alkuun saakka hän oli kesämökillä - paikassa, jota Jaksu rakastaa - antaakseen koiran vielä hetken nauttia ennen viimeistä untaan. Viikon loppupuolella minä vain odottelen pelonsekaisin tuntein, tuskaisena tuota karmeaa, viimeistä viestiä. Jaksuhan oli melkein kuin oma koira. Rakkaasta on niin hirvittävän vaikea luopua, vaikka tietääkin sen olevan koiran parhaaksi...

Kyyneleet valuvat koko ajan, kun tätä kirjoitan, mutta yritän tässä kertoa vielä vähän iloisempiakin uutisia.

Minä löysin tammikuussa upean, ihanan miehen, jollaisia ei enää taatusti tehdä. Muutimme sitten Röllin kanssa tänne Iisalmeen helmi-maaliskuun vaihteessa. Röllikin sai seuraa 14-(tai 15-)vuotiaasta harmaahirvikoira-karjalankarhukoirasekoituksesta Eetusta (niillä oli omat tutustumishankaluutensa, mutta niistä ehkä myohemmin lisää). Tänä sunnuntaina juhlimme kihlauksemme puolivuotispäivää. Aika nopeaa toimintaa, voisi joku ehkä ajatella. Niin onkin, mutta mitä sitä turhaan viivyttelemään. Sen vaan tietää, kun Se Oikea kohdalle sattuu. Tiedä, vaikka joskus vielä tulisi sitä perheenlisäystäkin. Sitä kaksijalkaista nääs, toisen nelijalkaisen tulo on ihan taattu, itsestäänselvyys, aikataulu vain on vielä hakusessa. Tuo kaksijalkaisen tulo saattaisi tulla järkytyksenä minut tunteville. Olenhan minä AINA ollut ihan SATAVARMA, ettei minun jaloissani pyöri kuin karvaisia nelijalkaisia...

Meillä menee täällä oikein hienosti, Röllikin saa nauttia vapaudestaan aidatulla omakotitalotontilla ja lenkkeillä upeissa Paloisvuoren metsämaastossa. Täällä Iisalmessa, kun on ihan koirien ulkoilutukseen tarkoitettuja "koirapolkuja"- joista pääsee laavullekin-, kaupungin huoltama koulutuskenttä yms. koiraihmisten käyttöön.  Toisin kuin Savonlinnassa, jossa oli vain...ööö... niin mitä? Heinittynyt, haiseva, ruostevettä tursuava aidattu pläntti, joka kuulemma on ns. koirapuisto. Ja siinä se.

Ai niin! Anne muuten sano, että röllin pää ja kroppa on kuulemma kasvanu ihan hirmusti! Jee!

No me nautitaan (punkittomasta! ja hotspotittomasta!) kesästä uiden ja (yleensä ukon kainalossa) loikoillen, nauttikaa tekin!

 

Jaki-pappaa surren,

Sirpa ja Rölli, nykyiset iisalmelaiset