Kylläpäs ehtikin jo aikaa vierähtää... Ai niin, Rölli vastaa Hilman haasteeseen pikkuisen myöhemmin, nyt on helteen takia Rupelolla pää niin jumissa, ettei naputtelusta tuu mitään =)

Pitänee ilmeisesti hieman valaista tätä kirjoittelutauon syytä... Minulla on ensinnäkin ollut kaksi kirjaa käännettävänä ja molemmissa on ollut tosi kiireiset deadlinet, joten oon sitten painanut töitä noin 10 tuntia joka päivä kesä-heinäkuun ajan. Varmaan kahden käden sormilla on vapaapäivät laskettavissa... Ja tilannetta ei oo yhtään helpottanu se, että siinä paljon uutisoidussa Sipoon auto-onnettomuudessa (n. 4 vkoa sitten), jossa oli kolme nuorta naista, joista yksi kuoli, oli se takapenkillä istunut tyttö kummityttöni, siskontyttö Kati. Onneksi Kati selvisi hengissä, vain murtuneet reisiluut ja käsivarret... tai niinhän me luultiin. Mutta tapahtuikin tietysti sellainen harvinainen juttu, että luuydintä pääsi vuotamaan verenkiertoon ja se rasvalöllö menikin sitten ihan aivoihin asti. Tällä hetkellä Kati makaa sairaalassa oman ruumiinsa vankina: ymmärtää mitä puhutaan, mutta ei pysty puhumaan tai liikuttelemaan käsiään tai jalkojaan. Ilmeisesti molemminpuolinen laaja aivovaurio. Lohduttaa hieman kuitenkin se, että tyttö on vielä nuori (vm. -88), joten aivojen korjaantuminen (ainakin osittain) on hyvinkin mahdollista. Pakko siihen vaan on luottaa.

Ei sitä koskaan usko, kun noita otsikoita lehdistä lukee, että se omalle kohdalle sattuis. Viinalla ja ylinopeudella ei tässäkään onnettomuudessa ollut mitään tekemistä. Pistää se vain taas ajattelemaan...  Uskoni siihen, ettei Jumalaa ole olemassa, vain vahvistuu. Mitähän pahaa nämäkään tytöt koskaan tekivät? Isosia ripareilla, kirkon toiminnassa mukana, muutenkin oikein perusteellisen kilttejä tyttöjä: sananmukaisesti Herran enkeleitä. Se elämäniloinen, aina auttavainen, nauravainen, hymyilevä kaunotar makaa sairaalassa, ja lääkärit epäilevät, ettei hän koskaan pysty yksin elämään. Miks?! Ei tässä näe mitään järkee, just kesäkuussa siellä Vantaalla kävin Katin ylioppilasjuhlissa, nyt ei pysty edes sitä lakkiaiskuvaa katsomaan ilman kyyneleitä.

Tämä on kulunut fraasi, mutta kertokaa hyvät ihmiset niille läheisillenne, miten paljon heistä välitätte, ennen kuin on liian myöhäistä. Katin kohdalla ei näin onneksi vielä ollut, mutta hänen ystävälleen siinä etupenkillä se jo on.

Kai ymmärrätte miksei oo ollu paljoa fiilistä tai voimia tänne kirjoitella.

Toivottavasti mukavammissa merkeissä seuraavan kerran

Sirpa & Rölli